Poikien leikit aikuisten maailman kuvana: Albert Edelfelt yhteiskuntaluokkien kuvaajana

Haikossa viettäminään kesinä Albert Edelfelt maalasi usein seudun asukkaita. Teoksissaan hän kuvasi niin kaupunkilaissäätyläisten huoletonta kesänviettoa kuin paikallista työväkeäkin. Jälkimmäistä kansanosaa Edelfelt maalasi myös liittääkseen Suomen maailman silmissä juuri mielikuviin ruotsinkielisen rannikon elämästä ja perinteistä. Jopa maalauksessa Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä (1887), joka syntyi Itä-Suomen matkan tuloksena, mallit olivat todellisuudessa haikkolaisia. Uusmaalaisen rannikkoväestön taiteilija pyrkikin esittämään mahdollisimman edullisessa valossa. Näin hän saattoi ruotsinmielisenä epäsuorasti vastustaa venäläisen hallinnon tuohon aikaan ajamaa venäläistämispyrkimystä.

Toisaalta aihevalinnoillaan Edelfelt tiesi myös vetoavansa ulkomaisiin ostajiin. Pohjoisen kansankulttuurin kuvaus vastasi näiden maailmanmiesten tarpeeseen löytää jotakin vähemmän pirstaloitunutta ja siten jotakin alkuperäisempää kuin teollistunut ja kaupungistunut moderni maailma.

Kansanihmiset Edelfelt kuvasi vaatimattomina ja pidättyväisinä ja siten heidän luonteenlujuuttaan ihannoiden. Kansankuvauksessa toistuukin vaikeuksien, kuten armottoman meren, määrätietoisen voittamisen motiivi. Toisaalta näin Edelfeltin kuvaama kansa näyttäytyy useimmiten varsin totisena ja apeanakin. Näkökulmalle voi nähdä poliittisetkin syynsä: mikä pitäisikään täysin toisessa valossa kuvatun, tyytyväisen ja elämästä nauttivan työläisen työssään, parempaa tavoittelemassa?

Albert Edelfelt, Eklöfin pojat Villa Sjökullan kuistilla, 1890, öljymaalaus. Kuva: Douglas Sivén.

Maalaukset Leikkiviä poikia rannalla (1884) ja Eklöfin pojat Villa Sjökullan kuistilla (1890) heijastavat niitä toiveita ja odotuksia, jotka kohdistuivat yhtäältä työväestöön ja toisaalta ylempään, omistavaan luokkaan. Eklöfin herrasväen hyvin puettuja poikia esittävä maalaus onkin kiinnostava omistamisen kuvaus. Maalauksessa pöydän ääressä istuva poika on esitetty silmiinpistävän passiivisena. Hän ei oikeastaan edes pitele edessään lepäävää laivan pienoismallia käsissään vaan näyttää pelkästään varoen tunnustelevan esinettä, välinpitämätön ilme kasvoillaan. Maalauksen poika, joka on vielä jonakin päivänä perivä isänsä omistaman Porvoon Höyrysahan, pitää oikeastaan vain hallussaan jotakin jonkun toisen valmistamaa ja pysyttelee ylipäätään turvallisen etäisyyden päässä alhaalla siintävästä meren selästä, työnteon näyttämöstä.

Albert Edelfelt, Leikkiviä poikia rannalla, 1884, öljymaalaus. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Douglas Sivén.

Toisen maalauksen pojat ovat sen sijaan uskaltautuneet veteen ohjaamaan itse tekemiään kaarnalaivoja. Tuottavan luokan voi siis nähdä muokkaavan aktiivisesti käytössään olevaa synnyttäen siten jotakin uutta. Omistavan luokan on sen sijaan lähinnä kannettava huolta siitä, ettei mikään uhkaa jo saavutettua omistussuhdetta siihen, mitä sillä on hallussaan.

Edelfelt itse olisi tuskin liittänyt yläluokkaan mitään paheksuttuun passiivisuuteen liittyvää. Yhtä vähän hän oletettavasti tarkoitti saaristolaispoikia esittävää maalaustaan yhteiskunnalliseksi kannanotoksi: mitä todennäköisimmin se, että hän kuvasi lapset aktiivisina toimijoina leikeissään, liittyi muihin syihin. Hän ei siis varmaankaan pyrkinyt sanottavasti herättämään teoksella varakkaamman väen myötätuntoa kuvattaviaan kohtaan. Silti tällaisten tarkoitusperien puuttuessakin teokset kertovat paitsi vuosisadan vaihteen haikkolaispoikien elämästä myös ajalle tyypillisistä yhteiskunnallisista rakenteista. Molemmissa tuokiokuvissa tulevan vastuun ja sen edellyttämän huolekkuuden voi jo aavistaa lasten vielä huolettomissa leikeissä.

Ilmeistä Edelfeltin teoksissa onkin se, että esikuvallisiin henkilöihin ja heidän saavutuksiinsa keskittyvistä historiamaalauksen konventioista on jo siirrytty kuvaamaan niin sanotun uuden maalaustaiteen (ransk. la nouvelle peinture) mukaisia arkisempia aiheita. Menneisyyden sankarien sijaan teokset kuvaavat pikemminkin taiteilijan aikalaisia niiden olosuhteiden valossa, joissa he omana aikanaan elivät. Vaikka akateeminen koulutus siis ohjasi vielä tuolloin kuvaamaan ihanteellista, Edelfeltille tärkeämpää oli ranskalaisten aikalaismaalareiden tapaan halutun aistivaikutelman tavoittaminen.

Edelfeltin tavan kuvata ihmistä epäiltiin tosin olevan liian maalauksellinen ja siten esineellistäväkin, vaikka hän saikin kiitosta jopa itseltään Vincent van Goghilta. Taiteilijakollega ihaili Edelfeltin kykyä tuottaa tunnevaikutus paitsi kasvojen ilmeillä myös koko ruumiin asennoilla. Näistä kiitoksista huolimatta Edelfelt ei kansaa kuvatessaan kuitenkaan koskaan täyttänyt sitä tehtävää, jonka Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtaja C.G. Estlander ulkomaille opiskelemaan lähetetylle taiteilijalupaukselle asetti: tehtävä ”saada esitetyksi kuvina se sankarimaailma, jonka Runeberg oli tehnyt runoissaan kuolemattomaksi” jäi ainakin osin täyttämättä.  (ST)

Lähteet:

Anttila, Elina 2001: Albert Edelfelt & la nouvelle peinture. Taidehistoriallisia tutkimuksia 24. Helsinki: Taidehistorian seura.

Konttinen, Riitta 2003: ”Kuvataide suomalaisuuden ja muukalaisuuden puristuksessa”.  A. Kervanto Nevanlinna & L. Kolbe (toim.) Suomen kulttuurihistoria 3: Oma maa ja maailma s. 395–401. Helsinki: Otava.

Kortelainen, Anna 2004: Puolivilli puutarha: Albert Edelfeltin Haikko. Helsinki: Otava.

Sarajas-Korte, Salme 1989: ”Maalaustaide 1880-luvulla –  ulkoilmarealismi”. S. Sarajas-Korte (päätoim.) Ars: Suomen taide 4 s. 200–253. Espoo: Weilin + Göös.

Sinisalo, Soili 2004: ”Kansankuvaus”. L. Ahtola-Moorhause (toim.) Albert Edelfelt 1854–1905: juhlakirja s. 106–108. Helsinki: Ateneumin taidemuseo.

Vainio-Kurtakko, Maria 2009: ”Idylli vai todellisuus?: Albert Edelfelt ja 1880-luvun pohjoismainen taide”. 

 I. Karttunen (toim.) Albert Edelfelt ja Pohjolan kesä s. 11–111. Punkaharju: Retretti.